Lastenhoidon paradoksit

Lasten hoitaminen ei ole yksinkertaista ja helppoa. Jostain syystä näin kuitenkin yleisesti otaksutaan. Tämä lienee myös syy, miksi lastenhoidolliset ammatit ovat palkkakuopassa ja näissä ammateissa oletetaan kenen tahansa pärjäävän ilman koulutustakin: ”Kuka tahansa nyt osaa lapsia hoitaa? Ja miksi niille pitäisi maksaa enemmän siitä, että vain leikkivät koko päivän lasten kanssa? Tulisivat tekemään oikeita töitä.”

Näistä kommenteista riittäisi varmasti kirjoitettavaa useankin tekstin verran. Haluan kuitenkin jakaa jotain ajatuksia lasten hoidosta Pamela Druckermanin ”Bebe päivä päivältä” kirjan innoittamana. Tämä kirja kannattaa lukea, koska se on helppolukuinen teos lasten kasvattamisesta, mutta myös ajatuksia herättävä. Kirjaa lukiessa havahtuu siihen, että monia asia on näin Suomessakin, mutta silti haluan sieltä nostaa muutaman asian esille.

Vanhempi: Älä kiirehdi lapsen kehitysvaiheita. Opeta lapselle kohteliaita tapoja. Harrastukset ovat hauskuutta varten. Tässä on kolme hienoa ohjetta. Kehitysvaiheiden kiirehtimisen huomaa, kun joku tuttava kertoo siitä, missä vaiheessa heidän lapsensa on. Automaattisesti tulee ajatelleeksi, miten omalla kohdalla asiat ovat. Esikoisen kanssa tämä vielä korostuu. On niin hienoa, kun lapsi jo osaa monia asioita. Seuraavan tai seuraavien kanssa sitä osaa ottaa asiat jo eri tavalla. Ei asioilla ole niin kiire.

Tänä päivänä kohteliaat tavat: Kiitos, anteeksi, ole hyvä, hyvää päivää tai yleensäkin tervehtiminen ovat yhtä tärkeitä kuin ennen. Niillä saa usein myös toisen paremmalle tuulelle. Kohteliaisuus kannattaa. Siksi sitä on hyvä opettaa jo pienestä pitäen. Kolmanneksi: lapsen harrastus pitäisi olla hauskuutta varten. Väkisin ei ketään kannata harrastukseen viedä. Jokaiselle varmasti löytyy oma tapa harrastaa, kun siihen antaa aikaa.

Aikuisten tehtävä on luoda raamit ja rajat sille, mikä toiminta on hyväksyttyä ja mikä ei. Lapset saavat odottaa hetken ja lasten ei pitäisi antaa keskeyttää aikuisten toimintaa, vaan jaksaa odottaa pieni hetki omaa vuoroa. Oman vuoron odottamista harjoitellaan kuitenkin sitten, kun lapsi liittyy ryhmätoimintaan joko varhaiskasvatuspalvelun alla tai viimeistään koulumaailmassa. Tunteitakin pitää saada näyttää. Kiroileminen ei ole kaunista, mutta keskimäärin jokainen lapsi tykkää vessahuumorista, joten ranskalaiset lapset osaavat käyttää nättiä ”kirosanaa” tunnekuohussa. Ranskalaisten caca boudin (kaka budää), ”kakkamakkara”, hersyttää suomalaisen pienen lapsen huumoria suurella todennäköisyydellä, joten siinä voisi olla hyvä vaihtoehto perinteisille p- ja v-alkuisille kirosanoille.